Black Metal Theory on Expanding Mind

Erik Davis, Maja D'Aoust, Eugene Thacker, and Nicola Masciandaro talk Black Metal Theory.

Hideous Gnosis featured in Miasma Magazine

 

http://www.miasma.org/uusinlehti/

Black metalin pelottava tieto

– Voiko black metalista puhua teoreettisesti?

Joonas Tanskanen

Kuvat: Nicola Masciandaro

”Black metalin soundi on kuultavissa teoriana.”

”Black metal on sisäisesti ristiriitainen, paradoksaalisesti yhtä aikaa ei mitään muuta ja kokonaan toinen kuin musiikki jota se on.”

”Odotan mielenkiinnolla herättääkö kirja kiinnostusta tutkijoissa, jotka eivät muuten ole kiinnostuneita black metalista.”

Mitä tapahtuu, kun kasa akateemikkoja laatii pinon tekstejä black metalista? Jos tahtoo tietää vastauksen, kannattaa hankkia käsiinsä kirja Hideous Gnosis.

Muutamia kuukausia sitten kirjamarkkinoille ilmestyi mielenkiintoinen black metalia käsittelevä opus Hideous Gnosis – Black Metal Theory Symposium. Nimensä mukaisesti kirja on syntynyt viime vuoden joulukuussa järjestetyn black metal -symposiumin myötä. Kirja dokumentoi symposiumissa vaihdettuja ajatuksia kolmentoista esseen ja muutamien muiden dokumenttien ja liitteiden voimin.

Otin yhteyttä kirjan toimittaneeseen, Brooklynin yliopistossa työskentelevään Nicola Masciandaroon ja pyysin häntä kertomaan tarkemmin kirjasta ja näkemyksistään black metalin teoriasta. Kristallisesta kirkkaudesta häntä ei voida syyttää, koska mies verhosi monet vastauksensa erikoiseen mystiikkaan.

Black metal -symposiumi

Hideous Gnosiksen tekstit muodostavat hajanaisen kokonaisuuden. Monesti tekstit lähestyvät black metalia hyvin erilaisista lähtökohdista. Aihetta tarkastellaan estetiikan, politiikan, symboliikan, maantieteellisyyden jne. kautta. Aina ei puhuta puhtaasti black metalista, kuten esimerkiksi Eugene Thackerin kirjan loppupuolella olevassa pitkässä esseessä Three Questions on Demonology, joka on mielenkiintoinen kirjoitus demonologian historiasta, demonien luonteesta ja siitä, miten demonit voidaan lopulta ymmärtää.

Yksi puute kirjassa on, ettei se pidä sisällään selvää johdantoa, jossa kerrottaisiin tarkemmin sen syntyhistoriasta. Siksi tahdonkin, että herra Masciandaro selvittää haastattelun aluksi black metal -symposiumin ja sen pohjalta syntyneen kirjan taustoja.

– Kirja perustuu black metalin teoriaa käsitelleeseen symposiumiin, jonka järjestäjänä olin viime vuonna. Hideous Gnosis on kokoelma tapahtumaan liittyneitä papereita ja dokumentteja. Se esittelee laajan otoksen näkökulmia ja käsittelee hyvin erilaisia aiheita aina telluurisesta ideologiasta apokalyptiseen humanismiin.

Masciandarolle black metal ja sen teoria on eräänlaista alkemiaa, prima materian eli ”mustan materian” esiin tuomista ja yhden tekemistä joksikin toiseksi.

– Symposiumin perusajatuksena oli synnyttää teoreettinen diskurssi, joka ei kohtele black metalia vain akateemisen ja teoreettisen ymmärryksen objektina tai fanityylisen tunnepohjaisen ihailun kohteena. Diskurssin lähtökohtana on pikemminkin sekoittaa raja black metalin ja teorian välillä. Viittaan tähän Black Metal Theory -blogissani seuraavin sanoin: ”Ei black metal, ei teoria, ei epä- black metal, ei epä-teoria, vaan black metal -teoria, teoreettinen metallin mustaksi maalaaminen, metallinen teorian mustaksi maalaaminen. Molemminpuolinen mustuminen”.

– Black metal -teorian etsiminen on jonkin kolmannen etsimistä, jotain joka syntyy black metalin ja teorian vuorovaikutuksesta. Eräässä mielessä se on jotain uutta, mutta toisaalta se on jonkin jo olemassa olevan (teorian ja black metalin) aktualisointia. Kirjan tarkoituksena on luoda jotain uutta tästä parivaljakosta. Näyttää siltä, että black metal on ajattelun muoto ja teoria on musiikin muoto selvästi havaittavassa paikassa. Se, että tämä paikka on vaikea ymmärtää sekä akateemikoille että metallifaneille, vain alleviivaa projektin tärkeyttä. Tätä aihetta käsitellään myös useissa kirjan teksteissä. Jos black metal on sotaa, niin black metal -teoria ei ole teoriaa sodasta, vaan teoriaa sotana. Se on taistelukenttä molemminpuolisille valtauksille musiikin ja filosofian välillä.

– Tämän lähtökohdan jälkeen projekti löysi pikku hiljaa oman auransa ja alkoi elämään omaa hämärää elämäänsä. Nimi Hideous Gnosis on lainattu Caïnan samannimisestä kappaleesta, joka ilmaisee jonkinlaisen negatiivisen ilmestyksen Jumalan katoamisesta tai kuolemasta: “I've seen demons / And I've been shown things that no-one should see / And I know why birds alight from cables with no-one beneath / Who's on the side of the angels / Who's on the side of Satan / God's not there anymore / I know why birds fly / No-one's there anymore”.

– Loppujen lopuksi minulle kirjassa tärkeintä oli sen tekeminen, eikä niinkään saavuttaa jokin selvä ja yhtenäinen lopputulos. Kirjan esseet puhukoot itse itsestään.

Black metaliin kätkeytyvää pelottavaa gnosista tai tietoa Masciandaro kuvailee hyvin hämärin sanoin:

– Black metalin gnosis on jotain, jota voi verrata David Lynchin elokuvassa Dyyni olevaan kojeeseen nimeltä Weirding Module. Black metal toimii kuin ylösalaisin käännetty ”vieraaksitekemiskone”. Weirding Module vahvistaa ajatuksen äänen tuhoisaksi voimaksi, mutta black metal kääntää antagonistisen energiansa ajatuksen ääneksi. Tämä ajatus ei ole käsite tai merkitys, vaan näkökulma johonkin joka säteilee tietynlaista pelkoa, siis kätkettyä gnosista. Tämä on kaiken sisäänsä sulkevaa pelkoa, se aistii kaikkialle tunkeutuvan omituisen tyynen ontologisen paniikin. Tämä kokemus edellyttää erilaisia mielikuvituksen muotoja ja spekulatiivisia näkyjä. Kuten näky, jossa koko maailmankaikkeus palaa, palaa ja palaa, ja kaikki oleva palaa siinä samalla, tai, kuten katkaistujen päiden valtava pyramidi, jonka on koonnut kosmisen yön mahtava valloittaja.

Antagonismin taide

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista osuuksista on Benjamin Noysin kirjoittama Remain True to Earth, jossa Noys tarkastelee Peste Noiresta tutun Sale Faminen maailmankuvaa, jonka mies itse linjaa esteettispoliittiseksi oikeistolaismieliseksi radikalismiksi. Faminen ajatusten lukeminen on mielenkiintoista jo itsessään. Miehen ajattelun lähtökohtana on, että black metal ei voi koskaan olla olemassa abstraktissa muodossa, vaan aina tiettyyn paikkaan ja aikaan sidottuna. Tällainen alueellisuus on konkreettista ja todellista, poissa modernin maailman luomista, kapitalismin ja demokratian hämärtämistä abstrakteista käsitteistä. Esseessään Noys pyrkii selvittämään, missä mielessä black metalin estetiikka voi olla poliittista, vai onko black metal luonteeltaan liian paradoksaalinen, jotta sen yhteydessä voitaisiin puhua selvästä poliittisuudesta.

Hideous Gnosis -kirjan näkyvimpänä teemana voikin pitää tavoitetta valaista black metalin antagonistista mutta myös paradoksaalista luonnetta, ja samalla kysyä, miten black metalia voidaan määrittää ja onko se edes mahdollista. Antagonismia on vaikea purkaa teoriaksi, koska silloin se menettää helposti antagonistisen luonteensa. Elinvoimainen vastakulttuuri on aina haltuun ottamatonta ja määrittelemätöntä. Sitä ei voi kahlita ulkopuolelta tuleviin määritelmiin.

Masciandaro pohtii ongelmaa myös omassa esseessään Anti-Cosmosis; hänelle black metal on antikosmos ja kaaos ja samalla selvän diskurssin vastakohta. Voidaanko tällöin siis edes puhua black metalin teoriasta? Onko teoria jotain joka invalidisoisi koko genren, jotain joka on vastakkaista koko genren luonteelle?

Masciandaro selvittää näkökantaansa:

– Uskon, että black metalin teoriasta puhuminen on samaan aikaan mahdollista, mutta myös mahdotonta. Tietenkin on oltava toisistaan eroavia teorioita siitä, mitä black metal on, ei vain siksi, että ihmisen luonteeseen kuuluu asioiden teoretisointi, vaan koska black metal on luonteeltaan vahvan teoreettista. Black metalilla on soundi, mutta tämä soundi on ainoastaan kuultavissa, kun korvasi täyttyvät black metalista; ei vain siksi, että black metalilla on vahva yleinen idea joka tekee siitä tunnistettavan, vaan ennen kaikkea koska soundi tuottaa teoreettisia näkemyksiä kuuntelijassa. Toisin sanoen black metalin soundi on kuultavissa teoriana. Tämä johtuu osin siitä, että black metal on musiikin muoto, jossa ero äänen ja merkityksen välillä on samaan aikaan voimakkaasti maksimoitu ja minimalisoitu.

– Black metal on sisäisesti immanentti, joka ylittää minkä tahansa merkityksen. Se on pure fucking metal, jotain joka valtaa mielesi ja sielusi. Toisaalta black metal on riippuvainen niistä ideoista, jotka määrittävät sitä. Black metal on sisäisesti ristiriitainen, paradoksaalisesti yhtä aikaa ei mitään muuta ja kokonaan toinen kuin musiikki jota se on. Kuunnellessa sitä kuullaan käsite, ei yksityiskohtainen ja systemaattinen, vaan revitty ja hajanainen, tavalla joka pitää sen elinvoimaisempana. Black metal kiduttaa ideaa, logosta, huutonsa äänellä se luo ilmestyksen, joka ylittää kaiken tiedon ja havainnot itsestään. Black metalin ideat eivät ole selvästi musiikin esiin tuotavissa. Voidaan sanoa, että black metal ei ole asia, vaan funktio joka asettaa ihmiset kammottavaan ja ekstaattiseen suhteeseen ajattelun ja olemassa olon ykseyden kanssa.

– On olemassa myös ihmisiä, jotka tahtovat tämän suhteen pysyvän yksityisenä ja yleisesti tiedostamattomana. Heidän mukaansa black metal, kuten todellinen rakkaus, on jotain josta ei voida eikä myöskään saa puhua, aivan kuten puhe rikkoisi tai saastuttaisi sen olemuksen. Eräässä mielessä he ovat oikeassa, sikäli kun he tukeutuvat välttämättömään eroon sen välillä, mitä voidaan sanoa ja mikä voidaan ainoastaan näyttää, ja syvällisemmin mikä voidaan nimetä ja mikä ei. Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset ovat tätä mieltä, koska he ovat kapeakatseisia ja tavoittelevat egoistista ja materialistista hyötyä.

– Vastakohtaisesti tahdon löytää black metalille teorian, en selittämällä mitä black metal on tai olemalla asiantuntija, joka tahtoo paljastaa sen salaisuudet, vaan haluan mieluummin nähdä black metalin vahvistavana taiteena ja ennen kaikkea sekoittaa eroa black metalin ja teorian välillä.

Uusi vastaan Vanha manner

Kirjassa on paljon keskustelua eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen black metalin erosta sekä toisen aallon skandinaavisen black metalin ja 2000-luvun black metalin suhteesta. Itse laitoin lukijana merkille sen, että kirjoittajien näkökulmat ovat useissa kirjan teksteissä hyvin Amerikka-keskeisiä.

Hunter Hunt-Hendrix jakaa esseessään Transcendental Black Metal black metalin kahteen kehitysjaksoon kuvaillen molempia hyvin nietzscheläisin käsittein. Ensin oli hyperborean black metal, jolla hän tarkoittaa skandinaavista black metalia. Sitä hallitsi blastbeat ja se edustaa kuolemaa ja negatiivista surkastumista. Toinen, ja hänen mukaansa kehittyneempi taso on transcendental black metal, jolla hän kutsuu Amerikan mantereella syntynyttä uudempaa black metal -aaltoa. Transsendentaalia black metalia hallitsee ”burstbeat” ja se edustaa elämää ja liikakasvua vastakohtana surkastumiselle. Se tahtoo muuttaa nihilismin affirmaatioksi, antaa black metalille uuden kehittyneemmän muodon. Transsendentaali black metal on jatkuvaa intensiteettiä, burstbeat ei koskaan saavu minnekään, se on aina vain melkein perillä, kun taas blastbeat on muuttumaton, vailla loppua, alkua tai dynamiikkaa. Transsendentaalinen black metal vahvistaa elämää ja myöntää elämän, se johtaa jatkuvaan kasvuun, ei staattisuuteen ja surkastumiseen.

Vanhan ja Uuden mantereen eroja setvitään myös Brandon Stosuyon kokoamassa keskustelussa Meaningful Leaning Mess, jossa useat tunnetut amerikkalaiset black metal -aktiivit keskustelevat oman mantereensa musiikista ja siitä, mitä tarkoitetaan käsitteellä USBM ja onko se edes relevantti käsite.

Masciandaro esittää oman näkemyksensä mantereiden välisistä eroista:

– Oma historiallinen käsitykseni genrestä ei ole kaikenkattava. Tämä näyttää olevan hyvin amerikkalainen piirre – heikko historiakäsitys, ymmärryksen puute kronologisista välttämättömyyksistä, kohtuuton ja naiivi tunne omaan napaan keskittyneistä oikeuksista… – joten en tiedä osaanko täysin vastata kysymykseen.

– Pohjoisamerikkalainen black metal on vahvan synkreettistä. Amerikkalaiset metallistit näyttävät etsivän enemmän harmoniaa kuin ristiriitaa. Jos eurooppalaisen black metalin tavoitteet ovat antikirkollisia ja fasistisia, niin amerikkalainen black metal tavoittelee spiritualiteettia ja epäpoliittisuutta, tavoite joka näyttää johtaneen selvästi merkille pantavaan isolationismiin ja lukuisten sooloartistien, kuten Judas Iscariot, Leviathan, Sapthuran, Xasthur ja Woe, esiintuloon. Tämä on hyvin karkea yleistys ja toivotan kaikki vasta-argumentit tervetulleiksi.

– Uskon, että tällä hetkellä on olemassa virtaus kohti uudenlaista yhteisöllisyyttä ja uudenlaisia tapahtumia: halu muuttaa black metalia viihteenä. Mahtava Gathering of Shadows -tapahtuma, joka järjestettiin Kalliovuorten metsissä, on iskevä esimerkki esoteerisesta ”punaniskamystiikasta”. Amerikasta löytyy myös taiteellisia urbaaneja tapahtumia, kuten Woldin äskettäinen esiintyminen Mathew Barneyn varastostudiolla jossa keikkaa edelsi painiottelu ja nietzscheläinen saarna.

Millaiseen kontekstiin sitten asettaisit black metalin osana taidemaailmaa?

– Black metal on moniulotteinen taidemuoto, joka pitää sisällään musiikkia, kuvia, sanoja, sosiaalisia rituaaleja ja niin edespäin. Se ei ole vain musiikkia, vaan taidetta yleensä. Se sopii moneen kontekstiin samanaikaisesti, eikä mielestäni tarvitse selvää kategorisointia tähän tai tuohon luokkaan. Black metal on taidetta, mutta sen merkitys taidemaailmassa (jota yleensä hallitsevat galleriat, kuraattorit, keräilijät ja kriitikot) syntyy siitä, että se on osa populaarimusiikkia jota ihmiset tuottavat ja kuluttavat suhteellisen itsenäisesti suhteessa taloudellisiin ja sosiaalisiin suhteisiinsa. Uskon, että black metalilla on taidemaailmalle paljon annettavaa dekadenttisen askeettisena taiteena. Se tarjoaa jonkinlaisen ääniesteettisen itsekidutuksen muodon, jonka kuuntelija voi omaksua ilman tartuntavaaraa.

Älykäs ja para-akateeminen

Kuten yllä on jo mainittu, kirja on kerännyt sekä ylistyssanoja että vahvaa kritiikkiä osakseen. Masciandarolle negatiivinenkin kritiikki on kuitenkin osa projektia.

– Kirja on kerännyt monia kehuvia ja asiantuntevia arvosteluja (katsokaa blogistani). Symposiumi sai negatiivista palautetta internetissä jo ennen kuin sitä oli edes järjestetty, ja kuten jo sanoin, tämä seikka on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen. Suurin osa negatiivisesta keskustelusta on julkaistu kirjan lopussa liitteenä. Suurimmaksi osaksi negatiivinen palaute on kuitenkin ollut vain tiettyjen ihmisten itsetärkeilyä ja valtavaa energian tuhlausta. Tämän energian ihmiset olisivat voineet käyttää johonkin paljon kehittävämpiin asioihin. Palautteen voi jakaa yleisesti neljään luokkaan: välitön rakkaus, suora viha, epämääräinen ”se kuulostaa hyvältä” -asenne ja täysi tietämättömyys.

– Odotan mielenkiinnolla herättääkö kirja kiinnostusta tutkijoissa, jotka eivät muuten ole kiinnostuneita black metalista. Kirja on älykäs, mutta ei täysin akateeminen, paremminkin para-akateeminen.

Uusi black metal -symposiumi on luvassa jälleen vuoden 2011 alussa. Masciandaro toivoo tapahtumasta jokavuotista perinnettä.

– Seuraava symposiumi järjestetään Lontoossa 13. päivä tammikuuta. Se kantaa nimeä Melancology. Tarkemman kuvauksen melancologian ekologisesta ja luontoon liittyvästä käsitteestä voi lukea internetistä. Symposiumin järjestäjinä toimivat Scott Wilson ja Niall Scott ja se pitää sisällään Reza Negarestanin luennon. Tapahtumassa esiintyy Abgott. Myös tästä symposiumista tullaan kokoamaan ja julkaisemaan kirja. Nyt kun black metalin teorian ensimmäiset siemenet on istutettu, uskon seuraavan tapahtuman olevan edellistä suurempi.

– Toivon, että black metal -symposiumi tulee jatkumaan jokavuotisena talvitapahtumana, joka järjestetään eri paikoissa ja eri ihmisten toimesta. Tämä olisi käytännöllisin tapa harjoittaa älyllistä työtä ja se olisi paljon avoimempaa ja joustavampaa kuin jonkin järjestön tai julkaisun perustaminen. Glossator-lehdestä (glossator.org), jota olen mukana toimittamassa, on tulossa vuonna 2012 erikoisjulkaisu, jossa on 17 puheenvuoroa black metalin merkkiteoksista. Se tulee olemaan mahtava.

blackmetaltheory.blogspot.com

Black Metal Revolution on Hideous Gnosis

[reposted from Black Metal Revolution]

 

Hideous Gnosis is a recently published book whose core aim was to explore Black Metal Theory.

Prior to commencing work on Black Metal Revolution, I was pursuing another text titled The Stench of Black Metal. The purpose of said publication was to invite Black Metal musicians of considered scope and vision to articulate their own "philosophy" of Black Metal, guided by a brief set of questions. The adoption rate was not where I wanted it to be and though I did receive some excellent insights, the project moved too slowly for my liking and I decided to put it on ice for an indeterminable amount of time.

Adopting a simpler strategy with regard to my next offensive - Black Metal Revolution - a collected work comprised of musicians and artists discussing their most revered Black Metal records, I have since been contacted by a number of people pursuing what I would call "like" as opposed to similar projects. The motivation for this blog having been born of one of those; an introduction to Hideous Gnosis.

The following is both a series of comments about Hideous Gnosis as well as relative discourse on Black Metal Revolution.

I see true merit in the expressions of many, verses the opinions of the few. Black Metal Revolution aims to expose anecdotal commentary from no less than 333 artists, withapproximately 85 submissions so far received. In my almost 20 year engagement with Black Metal, I have observed as it has evolved through a number of trends, seen it expand, gain popularity and reach unexpected levels of commercialisation. It would have once been difficult to anticipate these levels of accolade, though I wonder if that's a seemingly simplistic point of view when considering the cult of Bathory or that Venom were in their heyday a stadium-sized band, but in the wake of murder, arson and treachery, it would have been quite a leap to think that contemporaries of artists serving prison terms, well shy of a decade later, would be receiving awards equivalent to Grammys in their native countries.

Having reached the magnitude it has, as well as existing on a plane infinitely more complex than being described simply as music, it's no surprise that Black Metal has undergone an academic styled appraisal.

Black Metal is enriched by an increased presage not held by a troupe such as Venom, the term alone now failing to convey one singular focus. Ask ten noted BM musicians for an insight into what they believe te essence of BM to be and chances are you'll be privvy to ten unique appraisals.

Fundaments proffered may bear similar witness, but perhaps one way of articulating these divergent positions is to consider these deductions as plotted along a curve of extremes depicting alienation from contemporary morality, most would exist in the shadowy end of the scale, with examples manifesting as outliers - at the thinnest end of the shape.

So it was of great interest to me to learn of the existence of Hideous Gnosis via its primary architect, Nicola Masciandaro who contacted me and explained that she had orchestrated a volume of which the purpose was to traverse the concept of Black Metal Theory. Being a person always keen to explore the considered reason of others, especially those engaged in what could potentially prove to be groundbreaking pursuits, I was anxious to check Hideous Gnosis out and am satisfied to say that it was definitely worth the time.

Having put TSOBM aside for an indeterminable period to instead focus on Black Metal Revolution, I have remained true to my earlier belief that the thoughts of the respected masses provide for more engaging and credible reading than were I to compose my thoughts on 333 of my most revered BM records. What is relevant here when comparing BMR to Hideous Gnosis (not something I intend to do too much of) is that the aforementioned architect, Nicola Masciandaro seems to view the two projects as somehow similar. On a personal note, I find this somehow flattering, but at the same time believe it to be misleading should a reader be uninformed about either project with the exemption of recognizing that Black Metal is a theme prominent in both. HG was compiled by approximated 13 authors, none of who I recognise from any known bands.

BMR will be comprised exclusively by noted musicians and artists. I don't believe you need to play in a band to have an insight into the essence of BM, and I think HG proves this. It does however raise some sort of question as to how credible it may be perceived as, something I will discuss further on.

Interestingly Hideous Gnosis, like BMR are not books ABOUT Black Metal. Neither was designed to retell a series of events.

Black Metal must be bound by some conventions, however it is my contention that these don't necessarily have to be musical; as suggested earlier, "ties that bind" may be best represented in philosophical terms. Before getting to that though, the appraisal of music in this text was excellent. Particularly noteworthy, Joseph Russo's chapter in which Xasthur was the focus of discussion. The link between his perception of Xasthur's music and Malefic's personal pursuit of decay exists on a plane of analysis well above the played out role of the typical, hyperbole riddled album review.

This leads me to my general affection for this work. My position on Black Metal is that it is an expression that has been liberated from stylistic shackles and that the adoption of various elements, eccentric to its original core may not be necessary to its survival, but serve as both engaging and rewarding for listeners seeking satisfaction across the breadth of musical experience, (as well as new currents of extremity with which to bolster the lyrical platform) which encapsulates a host of elements including orchestration, atmosphere, intention, articulation and conviction. I often find myself pondering the divide between the lyrical expression and the music. Both work in unison to create the overall declaration. Where the music was dull and insipid, how strong does the message then need to be in order to compensate for this limitation? Can the music exist without the lyrical force and still be as potent? Can this  also work in reverse? Abruptum achieved a measure of this on their DSP full lengths whereas Havohej expressed an inversion of the idea by unleashing an exclusively verbal tirade on 'Dethrone The Son Of God'. Granted, it's a little harder to take these diatribes quite as seriously as the sinister aura of Abruptum, but it takes me closer to the concept of an exclusively verbal and/or written communication being a befitting medium for the conveyance of Black Metal. Does the Ondskapt 'Manifesto' contained in the 'Draco...' album make the music more credible? If Abruptum's anti-ambience can be accepted as a tool of BM, the same manner in which Paul Ledney's unconventional metaphors have been, I come to question how Hideous Gnosis has been met in various circles with animosity.

Certainly, it is an ambitious work and it no doubt flies in the face of those who wish for their model of black metal to remain as the "one true god". If BM can evolve beyond a genre, a style of music, then why should it be considered an abomination for those with the means to place it under the microscope of academia? And why are so many quick to assume that individuals wishing to explore deeper levels of what may or may not have been intended are outsiders or have some bizarre agenda beyond this being their nominated vehicle of expression. it may not be a contribution to the art of black metal, but why can't a contribution based on the experience of said art be worthy? Why would the ever stable platform of the album review or interview somehow be considered as elevated in merit. Granted, the artists own words, verses those interpreted by the authors of HG may be more direct but it's not to say they should be excluded. I expect some of the artists featured would be envigorated to see their creations examined in such depth.

I would however have prefered more direct artist imput and thought that the employment of "secondary data" was something of an admission that many artists wre not interested to participate in such a text. Further, it is unclear as to who the intended audience for this book is. Assuming the book was compiled solely for academics, it is questionable whether contemporaries of the authors would possess a grounding evolved enough to appreciate and facilitate a seasoned enough understanding of the text. As there is no preface, no introduction or explanation of the mission of the work, I can understand why it has been derided. Most likely assessed with the idea of "who are they to discuss what is sacred to us..." As an individual never arrogant enough to assume there to be an area of learning on a topic of interest that I can't benefit from, it is always with an open mind that I approach works such as this and as previously stated, found the experience to be a rewarding one for the most part. Still I feel that Benjamin Noys discourse on Peste Noire would have benefited from direct imput from the band, as opposed to material sourced from an interview in Zero Tolerance Magazine. It's true that research is a valid tool, but it feels less endorsed in this context. After all, I want to believe this is not strictly an academic work.

It may be a gross generalisation, but I question how much of the book's true meaning will be extrapolated by the average BM acolyte. For the most part, it doesn't seem that anyone (with the exception of Eugene Thacker's "Three Questions Of Demonology") has considered their most likely audience when utilising their nominated language and phrase. It's dense, wordy and on occasion unnecessarily clever; but on the other hand, so were the philosophers they have been inspired by, so why not?

Still, criticisms I have seen have generally been base and petulant, reactive and unconsidered; uninformed! Of course this is just my opinion, and I'm not exactly writing this as a studied consideration, as much as a once read impression. I don't intend to arbitrate over what should and should not be - frankly, I have my own interests to pursue outside trying to convince someone of the worth of something than can decide for themselves.

Though impossible to cover all degrees of relevance, it was interesting to note that certain events were viewed empirically amidst a sea  of cited theory and speculation. The omission of Bathory as the true architect of Black Metal's sound; the unquestioned acceptance of Euronymous' romanticised position on Dead's suicide being some grand scene related action and the omission of understanding as to where it was that Darkthrone's calling to play Black Metal came from served the book no favours and in a sense seem redundant in what should generally be viewed as an ambitious, if sometimes questionable collection of ideas.

Should "rules" apply to some and not to others? Should conviction not be the barometer with which expressions are accepted, or at least considered? If you have a mind to read HG, read it...

Buy the book from Book Depository - cheap and free postage!